Hyvä ruoka, loistava seura, parempi mieli

Perjantai 28.3. aamu alkoi liikuttuneissa tunnelmissa. Sain yhteistyökumppanilta ihanan sähköpostin. Tätä yhteistyö voi parhaimmillaan olla.

Helsingissä eilen harmittelin Euran huonoa kahvila- ja salaattitarjontaa. Asiaa tarkemmin ajateltuani muistin, että Jokisaunaltahan saa keskiviikkoisin ja perjantaisin salattia lounaaksi. Olin sopinut ihanan ystäväni kanssa lounastreffit tälle päivälle ja niinpä ehdotin Annukalle, että käydään testaamassa Jokisaunan salaattilounas. Lounas oli joka sentin arvoinen, samaan hintaan sai upean näköalan Kauttuan yhdestä kauneimmista paikoista ja vielä pääsi tutustumaan taidenäyttelyyn. Tykkäsin. Ja menen uudelleen. Heti ensi viikolla. Tämä oli jo toinen tutustumisreissu lähiympäristöön tällä viikolla. Elämäni todellakin on muuttunut ja vain positiiviseen suuntaan. Taidan itsekin olla vastaanottavaisempi uusille kokemuksille ja rohkeampi poikkeamaan tutusta ja turvallisesta.

Haloo Helsinki

Torstai 27.3. Olen varmaan edellisessä elämässäni asunut Helsingissä, koska aina sinne mennessä on sellainen olo kuin olisi tullut kotiin. Tänään Haloo Helsinkiä lainaten tuo maailman kaunein kaupunki oli kauniimpi kuin milloinkaan. Tai itse katsoin sitä uusin silmin. Viimeisen vuoden olen ollut niin väsynyt ja stressaantunut etten ole jaksanut nauttia Helsingin reissuistani, johon rakas harrastukseni minua säännöllisin väliajoin kuljettaa. Olen vain hoitanut velvollisuuteni ja tullut ensimmäisellä mahdollisella bussilla takaisin kotiin. Eilen pitkästä aikaa huomasin katselevani bussin ikkunasta taakse jääviä Helsingin valoja kaiholla, että olisipa kiva jäädä ja mennä ystävien ja serkkujen kanssa lasilliselle. Ja päivälläkin palaverin ja koulutustilaisuuden välissä jaksoin kierrellä kauppojakin pitkästä aikaa. Positiivista kehitystä tapahtunut. Hyvä minä!

Onnellinen olin eilen myös Partio-lehdestä ja kuvatiimistämme. Luottokuvaajamme uhrasi lomastaan iltapäivän ja illan kouluttaakseen kuvaajiaan. Innostuneet uudet kuvaajamme saivat hyviä eväitä ja päätoimittaja jää odottamaan entistä laadukkaampia kuvia lehteen.

En tiedä, että miten tämän nyt selittäisin, että torstailta ei ole kuvaa. Olin suosikkikaupungissani Helsingissä mukanani kaksi kameraa. Edes tuhat sanaa ei riitä korvaamaan yhtä kuvaa, mutta yritetään nyt edes ainakin Haloo Helsingin sanoin.

https://www.youtube.com/watch?v=ns1S0gAkG8k

Kahvila Kauttua

Keskiviikkona 26.3. muistin taas miten etuoikeutettu olen saadessani työskennellä näin upeassa paikassa maailman parhaiden työkavereiden kanssa. Ei ole elämä tylsää kun tasaisin väliajoin lähdetään erilaisissa kokoonpanoissa Yritystalolta tutustumaan lähiympäristöön. Tänään vuorossa oli Apetit Säkylä. Käytiin Myllynkivessä syömässä ja tehtaanmyymälässä ostoksilla. Eipä taida olla kymmentäkään kilometriä Apetitille Yritystalolta, mutta silti en ollut siellä koskaan ennen käynyt. Eikä olisi tullut nytkään lähdettyä ellei Sari olisi kasannut porukkaa mukaansa pakastevihannesostoksille. Matkalla tuumailtiin naisten kanssa sitä, että harvassa työpaikassa on niin kivaa kahvitunneilla kuin mitä meillä on. Johtunee siitä, että koolla on kirjava joukko eri alojen asiantuntijoita ja samasta työpaikasta on vain muutama. Ei mene kahvitunnit pomoja mollatessa tai työkavereita kyräillessä vaan jutellaan päivän polttavista asioista. Ja vähän asian vierestäkin :) 

Kahvitunnit parhaassa seurassa loistavissa puitteissa tuo kaivatun katkon yksinyrittäjän arkeen. 

Illan sain kyllä sitten istua toimistolla kun päivällä huitelee ties missä lounastelemassa ja ostoksilla. Teknisen lautakunnan kokouksen jälkeen olin melkoisen väsynyt ja mietin että mitä teen. Menenkö kotiin vai takaisin töihin. Koti houkutteli enemmän, mutta velvollisuus vei voiton. Mietin, että onko tässä enää mitään järkeä. Töihin on mentävä vaikka on aivan poikki. Muistutin itseäni siitä, että mitään ei voi saavuttaa ellei yritä. Nyt on menossa se vaihe, että on jaksettava ponnistella menestyksen eteen. Pahimman yli on kuitenkin menty jo. Suunta on tästä vain ylöspäin. Tästä ajatuksesta motivoituneena hain evästä ja menin töihin, jossa sain illan aikana aikaiseksi enemmän kuin alkuviikolla yhteensä. 

Priorisointia

Tiistaina 25.3. aikatauluhaasteet näyttävät jatkuvan. Kaiken kiireen keskellä olen mennyt ilmoittamaan itseni iltakoulutukseen. Yhtään ei ehtisi lähteä Turkuun asti parin tunnin takia, mutta toisaalta Kiinteistöliitto järjestää jäsenilleen maksuttomia kiinteistöiltoja, jonka aihe tänään oli niin tärkeä, että käänsin Volvon nokan kohti Turkua. Käytinpä samalla tilaisuutta hyväkseni ja ajoin Köyliön kautta Turkuun. Poikkesin matkalla Ketjutekniikalla iltapäiväkahvilla ja olipa kiva nähdä vanhoja työkavereita pitkästä aikaa. Hienon uuden keittiön oli Jorma suunnitellut ja Kari toteuttanut. Oli tiskikoneet ja kaikkea. Mahtavaa!

Koulutus oli juuri  niin hyvä ja tärkeä kuin mitä etukäteen odotinkin. Osaisivatpa kaikki Kiinteistöliiton jäsenet hyödyntää liiton järjestämiä laadukkaita koulutustapahtumia.

Tavoite saavutettu!

Tavoite saavutettu! lukee nyt Keventäjät-palvelussa etusivullani sen jälkeen kun tämän aamun lukemat sinne kirjasin. En olisi ikinä uskonut tulevani tämän kapistuksen kanssa niin sinuiksi, että se jopa tekee minut nykyään onnelliseksi lähes joka maanantaiaamu.

Tänä aamuna vaaka sai minut hihkumaan ilosta ja riemusta. Viime viikon tulos oli -2,4 kg kokonaistuloksen ollessa -11,3 kg. Ihan alkuperäinen tavoite oli -6 kg huhtikuun 5. päivään mennessä. Tavoite tuli täyteen melko nopeasti ja asetin uuden tavoitteen kymmeneen pudotettuun kiloon. Se tuli reippaasti täyteen tänä aamuna ja jäin pohtimaan sitä, että pystyisinkö jäljellä olevassa vajaassa parissa viikossa pudottamaan vielä 700 grammaa, niin että saavuttaisin ihan alkuperäisen tavoitteen kaksinkertaisena.

Usein kuulee manattavan, miten ankeita maanantai-aamut ovat. Tästä maanantaiaamusta on ankeus kaukana. Heräsin 5:30, kävin vaa'assa, joka näytti sellaisia lukemia viime viikkoon verrattuna, että viimeisetkin unenrippeet karisivat silmistä. Klo 6:30 alkaneen vesijumpan jälkeen ajoin kauniissa auringonpaisteessa töihin juomaan aamukahvia maailman parhaiden työkavereiden seuraan. Aamukahvihetken katkaisi puhelu uudelta asiakkaalta, joka oli hyväksynyt tarjoukseni. Täydellisempää maanantaiaamua en pysty kuvittelemaan.

"Tää ystävyys ei raukene vaan kestää ainiaan. On suuri silloin riemumme kun jälleen kohdataan"

Sunnuntaina 23.3. sain tuntea itseni äärimmäisen onnelliseksi. Päivän teema oli lapsuudenystävät. Iltapäivällä olin Helin luona Tuppereilla, jossa koolla oli muitakin luokkakavereita Suoraman ala-asteelta, joihin myös kutsujen emäntä kuuluu. Heistä muutama on säilynyt ystävinä aikuisikään asti. Tapaamme harvakseltaan, mutta aina juttu jatkuu siitä mihin se on edellisellä kerralla jäänyt. Tuskin olisin lähtenyt kippokutsuille Tampereelle muuten kuin ystävien tähden. Tuppereiden jälkeen poikkesin pikaisesti vielä katsomassa kummityttöä, jonka äiti kuuluu myös lapsuudenystäviini. Ja puolet kotimatkasta puhuin puhelimessa yläaste- ja lukioaikaisen ystäväni kanssa. Illalla nukkumaan mennessä oli hyvä, rauhallinen, onnellinen ja ennen kaikkea turvallinen olo. Turvallinen siinä mielessä, että vaikka viime vuodet ovat vieneet meitä lapsuudenystävien kanssa eri suuntiin, ovat he aina olemassa minua varten, kun heitä tarvitsen.

En voinut olla linkittämättä tähän yhtä lempipartiolauluistani. Löysin siitä tosin vain englanninkielisen version. Idea on kuitenkin sama.

https://www.youtube.com/watch?v=acxnmaVTlZA

Loimu-kakkua ja muita onnenhetkiä

Perjantaina 21.3. oli pitkästä aikaa hyvä ja ennen kaikkea tehokas työpäivä. Niin tehokas, että kuvat jäi taas ottamatta. Perjantaina tein pari sopimusta uusien asiakkaiden kanssa ja lisäksi yhtä tuoretta asiakasta sain palvella valmistuneen tilinpäätöksen muodossa. Illan kruunasi vielä äiti, joka tuli viikonlopuksi orjatyöleirille.

Tänään lauantaina 22.3.  onnenhetkiä oli monta. Heti aamutuimaan juhlittiin hienon lippukuntalehtemme Loimun 5-vuotissynttäreitä kevätkokouksen ja johtajaneuvoston kokouksen merkeissä. Kävimme hyvää keskustelua lippukunnan tulevaisuudesta, joka näyttää varsin positiiviselta. Hyvä Peurat!

Erityisen onnelliseksi tulin iltapäivällä rakkaan ystäväni viestistä, jossa hän kertoi, että pitäisi päästä halaamaan minua oikein lujasti. Virtuaalihali lämmitti kiireistä työpäivää varmasti vähintään yhtä paljon kuin oikea hali olisi tehnyt, jos se olisi ollut mahdollista. Tuli taas todistettua sekin, että halata voi myös sanoilla <3 Tänään muistin taas kuinka etuoikeutetussa asemassa olen, omistaessani tiiviin joukon rakkaita ystäviä.

Päivä on ihanaa päättää saunomiseen äidin kanssa, äidin toimesta siivotussa kodissa.

Kooste onnenhetkistä viimeisen puolentoista viikon ajalta

Tänään vietetään onnellisuuspäivää. Sen kunniaksi palaan takaisin onnellisuushaasteeseen. Nyt on niin hektinen puolitoistaviikkoinen takana, että en ole edes muutamaa riviä ehtinyt kirjoittaa. Ajatellut toki olen onnellisia asioita joka päivä. Tässä pieni kooste menneiden päivien onnellisista hetkistä.

Sunnuntaina 9.3. olin onnellinen kahdesta suuresti elämääni vaikuttaneesta miehenalusta. Nuorimmasta serkustani ja kummipojastani. Molemmat hurmaavat nuoret herrat onnistuin tapaamaan saman päivän aikana. Kyseisenä sunnuntaina vietettiin nuorimman serkkuni rippijuhlia. Niin ne on serkut kasvaneet, että se kuopuskin jo ehti rippikouluikään. Äidin puolen serkussarjan vanhimpana pysähdyin miettimään, että miten vanha itse jo olenkaan kun nuorinkin on jo ripille päässyt :)

Lauantain juhlahumusta huolimatta olin reippaasti Messukylän kirkossa sunnuntaiaamuna klo 10. Nipin napin, mutta ennen ovien sulkeutumista. Erityinen hetki oli se kun rippilapsen äiti soitti kitaraa ja lauloi pojalleen Jukka Kuoppamäen  Pieni Mies. Huikea nainen tuo tätini rakas, kun muun juhlakansan pyyhkiessä kyyneleitä, lauloi pojalleen äänen vähänkään värisemättä.

https://www.youtube.com/watch?v=Um6ixw7OCkI

Illalla vielä katselin kummipojan kanssa hänen jääkiekkojoukkueen kanssa tekemäänsä New Yorkin matkan kuvia. Ihan superonnelliseksi mut tekee aina se, että jo 14-vuotias kummipoikaní tulee oma-aloitteisesti aina halaamaan kummitätiä <3 Ihana poika.

Maanantaina 10.3. huomasin aikatauluttaneen työni ensimmäistä kertaa aivan pieleen. Siis ihan totaalisen pieleen. Yön pimeinä tunteina kirjanpitoja tehdessäni olin kuitenkin onnellinen, että saan tehdä töitä itselleni ja oman firmani eteen. Kuvia en kyllä ehtinyt miettimään, saati ottamaan. Yöllä kotiin tullessani olin onnellinen myös siitä, ettei kotona nyt juuri asu muita kuin minä itse. Ei tarvinnut selitellä kenellekään, että juu juu töistä tulossa. Tähän ystäväni tuumasi kyllä, että: "Kuule Jaana, se oikea mies ymmärtää sun työtä ja tapaa elää eikä sun sille oikealle tarvitse selitellä mitään ja sä saat tuntea olosi tervetulleeksi töistä kotiin vaikka sitten keskellä yötä."

Tiistaina 11.3. Aikatauluhaasteet jatkuivat. Olen todella ollut ylioptimistinen ja kuvitellut kaiken olevan jo lähestyvää alv-päivää varten valmiina ja olin sopinut Partio-lehden toimituskunnan kokouksen alv-päivän aatolle. Päätoimittajan pesti on kuitenkin sellainen, että kun toimituskunta tulee Helsinkiin aina Rovaniemeltä asti, niin päätoimittajan on syytä olla paikalla. Samalle päivälle oltiin sovittu perehdytystilaisuus uusien kuvaajien kanssa. Heistä olinkin oikein onnellinen. Kolme nuorta ja innokasta kuvaajaa olivat valmiina uusiin haasteisiin. Arki-illan kokouksiin on osallistuminen ollut vähän heikkoa, mutta nyt meitä oli ihan ennätysmäärä toimituskunnasta paikalla. Tunnelma oli pikkuneukkarissa tiivis ja lämmin. Väsyneenä, mutta onnellisena istuin paluumatkan bussissa kohti kotia.

Keskiviikkona 12.3. oli se kuuluisa alv-päivä. Varttia vaille puolen yön lähti oma ilmoitus, joka oli luonnollisesti viimeinen. Kaikki ajoissa ja ajallaan. Kuvia ei taaskaan ilmestynyt puhelimeen itsestään, mutta onnellinen olin silti kömpiessäni puolen yön jälkeen kotiin nukkumaan. Keskiviikkona olin onnellinen myös siitä, että olen viimeinkin saavuttamassa edes jonkinasteista uskottavuutta isännöitsijänä tässä pitäjässä. Alku on ollut haasteellista, mutta keskiviikkona kävin hyvän keskustelun yhteistyökumppanin kanssa. Pieni asia merkitsi minulle hyvin paljon.

Torstaina 13.3. olin onnellinen ystävistä. Yrittäjänaiset järjestivät vierailun paikalliseen vaateliikkeeseen ja olin surullinen kun olin sopinut yhden yhtiökokouksen kyseiseen alkuiltaan enkä ehtisi vierailulle. Hammaslääkärini kannusti minua tulemaan  myöhässä, jos vain mitenkään ehtisin. Tuntui kivalle mennä sinne illalla samanhenkisten ihmisten joukkoon vaikkakin tunnin myöhässä. Siitä huolimatta oli heti ruokaa nenän alla ja paljon iloista puhetta ja naurua ympärillä. Erityisen onnellinen olin silti torstaina yhdestä parhaimmista ystävistäni, joka tiesi, että mulla on kiire, mutta tuli suklaaleivosten kanssa silti nopeasti iltapäivällä kahville. Ajatus katkesi mukavasti hetkeksi työasioista ja päivitettiin päällimmäiset kuulumiset.

Perjantai 14.3. osoitti taas sen miten hienojen ihmisten kanssa saan tehdä töitä. Samassa toimistorakennuksessa toimivan Pyhäjärviseutu ry:n toiminnanjohtaja juhli 50-vuotispäiviään ensin virallisemmin päivällä ja epävirallisemmin illalla. Molemmissa tilaisuuksissa sain kunnian olla läsnä. Hieno ihminen tuo Marja kertakaikkiaan.

Lauantaina 15.3. sain niin tärkeältä ihmiseltä kutsun, että vaikka olin vannonut etten lähde lauantaina mihinkään, niin löysin itseni Ikeasta ja Myllystä shoppailemasta. Rakas ystäväni laittoi viestin, että he viettävät tyttöjen päivää Hertan kanssa kun pojat ovat jäähallilla ja miettivät, että mahtaisinko lähteä heidän kanssaan Ikeaan. Eihän tuollaisesta kutsusta voi kieltäytyä. Meillä olikin oikein mukava päivä tyttöjen kesken.

Sunnuntaina 16.3. olin onnellinen kun olin tehnyt hyvän työpäivan ja siivonnut vielä siihen päälle kotona. Olin toisaalta pitkästä aikaa onnellinen kotona, mutta toisaalta katselin kotia sillä silmällä, että nyt asunto voisi jo oikeasti mennä kaupaksi. Nyt olisin itse valmis muuttamaan.

Maanantaina 17.3. oli illalla ihan voittajafiilis kun en olisi millään jaksanut lähteä spinningiin, mutta pakotin itseni ja niin hyvä olo tuli jälkeenpäin. Kahteen viikkoon en ollut käynyt ja sen kyllä huomasi. Päätin taas, että omasta hyvinvoinnista ei tingitä. Tässä mulla on vielä paljon oppimista.

Tiistaina 18.3. olin erityisen onnellinen ja ylpeä rohkeudestani ryhtyä yrittäjäksi. Istuin toimistossa ja katselin ympärilleni. Paljon on töitä tehty sen eteen, että nyt olen tilanteessa, jossa yhden homman valmiiksi saatuani voin siirtyä suoraan seuraavaan eikä tarvitse pyöritellä enää peukaloita, että mitäs seuraavaksi keksisi.

Keskiviikkona 19.3. huomasin illalla miten kova ikävä mulla oli Korppikotkiani ollutkaan. Kaikesta kiireestä ja stressistä huolimatta huomaan keskiviikon laumailtojen olevan minulle elinehto. Ihanan eläväiset kotkanpoikaset saavat minut hyvälle tuulelle ja ajatukset edes hetkeksi pois töistä. Keskiviikkona myös tunsin itseni etuoikeutetuksi saadessani edelleen käydä selvittämässä päätäni Ankkurpaikassa eron jäljiltä. Terapeuttini pisti minut lujille ja olin ihan poikki kun tulin sieltä. Olin väsynyt mutta onnellinen.

Tänään torstaina 20.3. ei ole työnteosta tullut mitään. Sain ylitsevuotavan positiivista palautetta sähköpostiini Partio-lehden osalta, että tämän parempaa ei kukaan pääosin vapaaehtoisvoimin pyöritettävän lehden päätoimittaja voi toivoa. Näillä eväillä on hyvä lähteä kohti Helsinkiä ja viestintävaliokunnan kokousta. Kerron palautteesta keväämmällä tarkemmin kun palautteen aiheuttamat toimenpiteet ovat varmistuneet. Paljastettakoon sen verran, että palaute oli niin mieletön, että se sai mut itkemään onnesta.

Juhlahumua

Tänään ei ole vaikea löytää onnellisia asioita arjen keskeltä. Tai no, tämä päivä lienee kaukana arjesta. Aamulla olin onnellinen siitä, että sinnikkäästi olen jaksanut kasvattaa hiuksiani niin, että niistä kampaajani sai aikaan kauniin nutturan. Onnellinen ja ylpeä olin päivällä partiolapsestani Ilonasta, josta on kuoriutunut varsin ihastuttava nuori nainen ja narut tiukasti käsissään pitävä lippukunnanjohtaja. Tippa linssissä istuin koko Euran Peurojen 60-vuotisjuhlan ajan ja sydän oli pakahtua onnesta ja ylpeydestä. On meillä hieno lippukunta. Itsehän siis vain purjehdin paikalle muutamat peurapiparit mukanani ja vau mikä spektaakkeli oli lippukunnassa saatu aikaan. Tipasta linssissä muodostui kotiin tullessa ihan kyynelten virta, kun veljeni lähetti minulle mitä kauneimman naistenpäivän toivotusviestin. Pian on aika sonnustautua juhlamekkoon ja suunnata takaisin juhlapaikalle lippukunnan johtajistolle tarkoitettuun illallistilaisuuteen. Tämä päivä on lähes täydellinen ja toisaalta osoittaa sen, että suuren onnen keskellä pienetkin asiat merkitsevät, niin kuin esimerkiksi se veljeni viesti.

Partion voima

Tämä haaste taitaa osoittautua hankalaksi jo ehti ensimetreillä kun en muka millään ehdi kuvia tänne laittamaan. Ja nyt kun olisin ehtinyt, niin kone ei sitten millään suostu lataamaan sitä tänne :/ Mutta lupaan ainakin yrittää parhaani ja paikkailen niitä puuttuvia kuvia sitten kun ehdin. Eilen perjantaina 7.3.2014 mut teki erityisen onnelliseksi partio. Voimat yhdistämällä päästiin olosuhteisiin nähden parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen. Se ei olisi onnistunut ilman jokaisen prosessiin osallistuvan panosta. Illalla vielä pyöräytin noin 80 pikkuleipää. Vaikka urakka venyi liki puolille öin, niin olin aivan liekeissä häärätessäni keittiössä peuramuotin kanssa. Olin onnellinen myös siitä, että annoin itselleni aikaa leipoa pitkästä aikaa.

Pala unelmaa

Tänään on ollut yksi niitä päiviä, etten ole poistunut toimistolta kuin syömään, joten mahdollisuudet kuvien ottamiseen ovat tänään olleet rajalliset. Tässä haasteessa on kai pääsääntöisesti kyse pienten onnellisten asioiden löytämisestä kiireisen arjen keskellä. Tuskin kukaan kuitenkaan kieltää isojen onnelllisten asioiden raportoimista. Kevätkaaoksen keskellä olen onnellinen omasta tili- ja isännöintitoimistostani, jonka olen ihan itse saanut aikaan. Unelma omasta yrityksestä on muhinut pitkään ja siitä riittäisi tarinaa vaikka kuinka. En paljasta kaikkia omaan yritykseen liittyviä onnellisia asioita heti, sillä näitä päiviä mahtuu tähän kevääseen vielä vaikka kuinka monta. Päiviä, jolloin ei poistuta toimistolta kuin syömään, jos sinnekään.

Tänään olen kaikkein onnellisin nimenomaan omasta toimistosta. Enää pitkään aikaan ei ole tarvinnut tehdä töitä kotona vaan saa aamulla lähteä oikeasti töihin huippukivojen yrittäjäkollegoiden pariin.

Haasteita

Vatsalankkuhaaste, kyykkyhaaste, sadan päivän onnellisuus -haaste. Kaikkeen sitä ihminen ryhtyykin. Toisaalta, jos tällaisia itsensäruoskimishaasteita ei olisi, niin eipä sitä tulisi kyykättyä sataa kyykkyä päivässä.

Olen viime aikoina miettinyt paljon tämän blogin tarkoitusta ja tulevaisuutta. Toisaalta kirjoittaminen on kivaa, mutta kun se aika on olevinaan niin kortilla. Niinpä ajattelin ottaa tämän alustaksi haasteeseen, jossa pyritään sadan päivän ajan löytämään joka päivästä vähintään yksi asia, joka saa olon tuntemaan onnelliseksi. Ja saatanpa raportoida myös Keventäjät-projektistani, jonka aloitin loppiaisena ja jonka tuloksena olen 18 voipaketin verran kevyempi. En olisi muuten ikinä uskonut, että julkisesti huutelen kevennysprojektistani enkä villeimmissä kuvitelmissanikaan uskonut siitä ikinä bloggaavan. Ihmeiden aika ei ole ohi.

Sadan päivän onnellisuushaasteessa on kyse siitä, että joka päivä postataan valitulle alustalle kuva päivän aikana onnelliseksi tehneestä asiasta. Aloitin haasteen 5.3.2014 ja erityisen onnelliseksi minut eilen teki lippukuntani reippaat jääkolkkailijat ja erityisesti Korppikotkiin eilen liittynyt uusi jäsen.

Parempaa uutta vuotta

Vuosi 2013 oli erityinen, samoin kuin nyt käsillä oleva vuodenvaihdekin. Vuoteen 2013 mahtui actionia enemmän kuin tarpeeksi, mutta nyt uuden vuoden toivotuksissa päällimmäiseksi nousee syksyllä tapahtunut avioero. Parempaa uutta vuotta ovat ystävät ja tuttavat toivotelleet ja sitä samaa itsekin toivotin itselleni vajaa vuorokausi sitten. Osa tuttavista jatkoi kuitenkin paremman uuden vuoden toivotustaan sillä, että: "koita pärjätä ja pärjääthän sinä kun olet fiksu nainen." En myönnä olevani feministi mitenkään erityisesti, mutta aika sitkeässä tuntuu suomalaisessa yhteiskunnassa edelleen olevan ajatus siitä, ettei nainen pärjää kun ei ole miestä talossa. Käsittämätön ajatus naiselle, jonka elämä ei eron jälkeen muuttunut juuri mitenkään. Olenhan tähänkin asti maksanut laskut, tankannut ja huollattanut auton, käynyt kaupassa ja siivonnut. Hetkellisesti olin oikeasti pulassa, kun miehen korvikkeeni oli hukassa. Kyseessä on sininen, kuminen, aamupuuronsa ja pinaattinsa syönyt muskelimies, joka avaa tiukemmankin hillopurkin. Siivoilin keittiötä vähän paremmin ja kas, sieltähän muskelimies löytyi, laatikon taakse pudonneena.

Kävin eron jälkeisestä pärjäämisestä mielenkiintoisen keskustelun entisen mieheni veljen kanssa. Hän ihmetteli kovin näitä pärjäämistoivotuksia. "Sinähän olet isännöitsijä ammatiltasi. Tottakai sä pärjäät. Täytyyhän sun töissäkin pärjätä." Sitä nimenomaan tässä ihmettelen, että miten pärjääminen ja elämässä selviäminen on edelleen niin sukupuolisidonnaista olevinaan. Luonne- ja asennekysymyshän se on. Luonteen ja asenteen lisäksi tarvitaan myös vahva turvaverkko. Yksi parhaista elämänohjeista ikinä on peräisin tädiltäni ajalta, jolloin aloin seurustella entisen mieheni kanssa. Täti tuumasi, että: "Muista Jaana, että miehiä tulee ja menee, mutta siskot pysyy aina." Saamaani ohjetta olen koittanut parhaani mukaan noudattaa ja pitää huolta ystävyyssuhteistani, joita ilman en nyt pärjäisi. Itseasiassa olen rakentanut turvaverkkoni niin, että se koostuu kummankin sukupuolen edustajista. Eri ikäiset, eri sukupuolta olevat, eri elämäntilanteessa olevat, eri ammateissa vaikuttavat ystävät antavat kukin oman näkökulmansa tähän tilanteeseen ja kantavat kukin omalla tavallaan minut vaikean elämänvaiheen yli. Jokainen turvaverkkooni kuuluva ihminen on arvokas ja tärkeä.

Vaikka kuinka tuolla edellä hehkutin pärjäämistäni, varsinkin löydettyäni muskelimiehen, niin olen minäkin itkuni itkenyt ja joutunut miettimään, että miten tästä elämää eteenpäin jatketaan. Enkä myöskään väheksy sitä yksinäisyyttä, joka varmasti on edessä vielä jossain vaiheessa. Minäkin kaipaan läheisyyttä, lämpöä ja rakkautta siinä missä kuka muu tahansa, mutta enpä sitä vuosiin enää liitossani saanut, joten tilanne ei sikäli ole mitenkään uusi. Kysehän on siitä, että tämä ratkaisu on tehty, jotta jatkossa saisin elämältä sitä mitä haluan. Olen ollut varovainen kommentoimaan eroamme millään tavalla. En ole kokenut siihen tarvetta, sillä sehän on loppujen lopuksi minun ja entisen mieheni välinen asia. Sain kuitenkin sysäyksen kirjoittaa, koska hämmästelin niin suuresti sukupuoleni aiheuttamaa huolta pärjäämisestäni. Älköön kukaan nyt loukkaantuko tästä. Kiitollisena olen kaikki paremman uuden vuoden toivotukset vastaanottanut ja huomannut toivottajan olevan tosissaan ja aidosti huolissaan minusta. Muistutan kuitenkin siitä, että jokainen on vastuussa omasta elämästään ja omasta onnellisuudestaan. Kyse on asenteesta eikä sukupuolesta.

Rakkaalla ystävälläni on usein tapana sanoa, että: "Fiksut pärjää aina."