Edes yksi ystävällinen teko

Tiistaina 23.10.2012 sähköpostiin kolahtaneessa Positiivareiden Ajatusten Aamiaisessa oli alla oleva Leo Buscaglian tarina:

”VALMIINA KÄYTETTÄVÄKSI       

Suurin osa meistä elää hiljaista ja vaatimatonta elämää. Meidän kunniaksemme ei järjestetä juhlakulkueita eikä pystytetä muistomerkkejä. Me emme kuitenkaan ole merkityksettömiä.

Maailmassa on lukematon määrä ihmisiä, jotka odottavat elämäänsä juuri meidän kaltaistamme ihmistä ja kaipaavat juuri meidän myötätuntoamme, rohkaisuamme ja kykyjämme. Pystymme tekemään jonkun onnelliseksi pelkästään sillä, että pysähdymme antamaan hänelle jotakin siitä, mitä meillä on.

Liian harvoin huomaamme, mikä voima on kosketuksessa, hymyssä, ystävällisessä sanassa, kuuntelemisessa, rehellisessä kohteliaisuudessa ja pienessäkin huolenpidossa - kaikilla niillä on voimaa kääntää kokonainen ihmiselämä uuteen suuntaan.

-Leo Buscaglia”

Vaikka olenkin työelämän kovien arvojen puolustaja, ei inhimillisyyttä kuitenkaan sovi unohtaa. Koskaan ei ole niin kiire, ettei ehtisi sanoa läheisille jotain kaunista ja positiivista, tai vain hymyillä. Yksi hymy ei maksa sinulle mitään, mutta se voi pelastaa jonkun toisen ihmisen päivän. Se, että kuuntelee ja on läsnä, voi oikeasti muuttaa toisen ihmisen elämän paremmaksi. Koskaan ei saa olla niin kiire, ettei ehtisi kuunnella, mitä ystävällä on sydämellään.

Olen törmännyt myös hämmentävään asenteeseen, ettei tarvitse antaa omaa aikaansa ja auttaa apua tarvitsevia, koska ei itsekään tarvitse apua keneltäkään. Koskaan ei tiedä, mitä huominen tuo tullessaan ja millaista apua silloin läheisiltään tarvitsee. Olen usein kysynyt itseltäni, että mistä se on minun elämästäni pois, jos autan toisia. Aina olen antanut itselleni aina saman vastauksen. Ei mistään. Toki meillä jokaisella on omat murheemme, mutta oman jaksamisen mukaan voi aina antaa ystävälle uuden näkökulman, vaikka sen ratkaisevan.   

Olen koko aikuisikäni tehnyt vapaaehtoistyötä. Välillä enemmän, välillä vähemmän. Usein olen joutunut vastaamaan kysymykseen, että: ”Kuinka sä jaksat ja viitsit, vaikka et saa siitä edes palkkaa?” Tarvitseeko kaikesta aina saada rahaa palkaksi? Itselleni on palkaksi riittänyt hyvä mieli ja auttamisen ilo. Paras palkinto mitä olen saanut, on partiolasten vanhemmilta leirin tai retken jälkeen tulevat tekstiviestit väsyneistä, mutta onnellisista pikkupartiolaisista, joilla on jälleen kerran ollut kivaa.

Haastan sinut huomenna hymyilemään ohikulkijalle, olemaan kohtelias kassatädille ruokakaupassa ja sanomaan läheisellesi jotain kaunista. Mieti illalla nukkumaan mennessäsi, miten vähän se sinulta vaati, mutta kuinka hyvä olo siitä tuli.

Sata miljoonaa kiitosta

”100 miljoonaa kiitosta” -otsikolla aloitin pääkirjoitukseni Partio-lehden numerossa 1/2011. Vuosi 2011 oli EU:n vapaaehtoistoiminnan teemavuosi ja pääkirjoitukseni käsitteli vapaaehtoistyön merkitystä yhteiskunnassa ja sitä, että jopa 100 miljoonaa eurooppalaista tekee vapaaehtoistyötä. Kuntavaalien hyväksi tehtävän työn merkeissä on tullut aiheelliseksi lainata pätkää tuosta edellä mainitsemastani pääkirjoituksesta: ”Vaikka vapaaehtoistyöllä ei tarkoitetakaan hampaat irvessä puurtamista vaan usein itselle tärkeän ja rakkaan asian harrastamista, ovat kiitokset tekijöilleen aina paikallaan ja lämmittävät mieltä. Ei kissa kiitoksella elä, mutta vapaaehtoistyöntekijä elää. Paras palkinto tehdystä työstä on kaikessa yksinkertaisuudessaan pelkkä kiitos.”

Kuntavaalikampanjointiin jokainen osallistuu omiin aikatauluihin sopivalla ja kohtuulliseksi katsomallaan panoksella. Vaikka jaossa olevista äänistä keskenämme kilpailemmekin, niin keskinäisen kunnioituksen tulisi kuitenkin säilyä. Minä tiedän tekeväni vähemmän kuin moni muu ja kiitollisena siitä ymmärrän heidän tekevän vaalityötä myös minun hyväkseni. Olen kiitollinen kaikille puoluetovereilleni heidän tekemästään arvokkaasta vaalityöstä. Erityisesti heille, jotka viikosta toiseen ilmaantuvat kauppojen pihoille kahvipannut kuumina, eivätkä ole itse edes ehdolla. Kiitos!

Kukaan meistä täällä maalla ei saa palkkaa vaalityön tekemisestä vaan jokainen meistä antaa kallisarvoista vapaa-aikaansa yhteisten tavoitteiden ja puolueelle mahdollisimman suuren äänimäärän saavuttamiseksi. Kukaan meistä ei voita vaaleja yksin, vaalit voitetaan yhdessä ja näin ollen vaalityötäkin tehdään yhdessä, hyvässä hengessä.  

Teetpä sitten vapaaehtoistyötä politiikan, urheilun, lasten, nuorten tai minkä tahansa asian parissa, katso kaveria silmiin ja sano KIITOS! Se lämmittää omaa ja kaverin mieltä ja auttaa jaksamaan.

Kuuntele itseäsi

”Yhä useampi nuori jää eläkkeelle” otsikoi Helsingin Sanomat mielenterveysongelmien takia työkyvyttömyyseläkkeelle siirtyneiden nuorten määrän jatkuvasta kasvusta kertovan jutun lauantaina 11. elokuuta 2012.

Toisaalta samainen julkaisu uutisoi nettisivuillaan 24.9.2012 että yhä useampi hakemus työkyvyttömyyseläkkeelle hylätään. Näiden ehkä vähän ristiriitaistenkin uutisten perusteella tulisi erottaa toisistaan masennus ja haluttomuus.

Masennus ja mielenterveysongelmat ovat vakavasti otettava asia ja niihin tulisi saada entistä nopeammin apua sekä tehdä avun piiriin pääseminen huomattavasti nykyistä helpommaksi. Tässä kirjoituksessa jätän tämän aiheen kuitenkin kokonaan käsittelemättä ja keskityn haluttomuuden käsittelyyn. Helsingin Sanomat uutisoi nettisivuillaan 24.9. olleessa artikkelissa, että lievempien sairauksien perusteella haetut työkyvyttömyyseläkkeet valitettavasti hylätään. Hylkäyspäätösten tueksi tulisi mielestäni kehittää järjestelmä, jossa hakijat ohjattaisiin kuntoutukseen. Nuorena eläkkeelle jääminen ei ole yksilön kannalta missään tapauksessa hyvä ratkaisu. Nuoren tulisi pysähtyä miettimään, että mitä elämältään oikeasti haluaa. Näin ollen nuorta tulisi ohjata hakeutumaan sellaiselle alalle, joka häntä itseään todella kiinnostaa, joko auttamalla häntä löytämään itselleen sopiva työpaikka tai ohjaamalla uudelleenkoulutukseen. SuomiAreenassa Porissa 18.7.2012 käytiin keskustelua nuorten syrjäytymisestä. Keskustelussa panelistina ollut 19-vuotias Linda kertoi elämänsä suunnan kääntyneen kohti parempaa, kun ”sossuntäti” kysyi häneltä, että mitä hän itse haluaisi tehdä.  Kuuntelemisen taito on hävinnyt kiireen ja kiihtyvällä tahdilla kovenevien vaatimusten kasvaessa. Tiedämmekö me mitä meidän nuorille oikeasti kuuluu? Kuuntelemmeko heitä? Jos kuuntelemmekin, niin olemmeko kiinnostuneita, aidosti?

Yhteiskunnan tehtävänä on auttaa ja tukea kansalaisia, ei tehdä asioita heidän puolestaan. Jälleen kerran peräänkuulutan jo aiemmissakin blogi -teksteissäni esiin noussutta yksilön vastuuta omasta elämästään ja omista valinnoistaan. Helsingin Sanomien 11.8.2012 julkaisemassa jutussa erään nuoren äiti kertoo kuinka tytön ongelmat alkoivat, kun tyttö rupesi lintsaamaan koulusta. Kodin rooli on tärkeä nuorten masennuksen, ja myös syrjäytymisen, ehkäisyssä. Nuorelta ei saa vaatia liikaa, mutta ei päästää liian helpollakaan. Nuorelle on asetettava rajat ja kannustettava koulutuksen ja ammatin hankkimiseen, sellaisen mikä nuorta itseään kiinnostaa. Vanhempien ja nuorten käsitykset voivat poiketa toisistaan ja nuoren omaa toivetta on kuunneltava ja kunnioitettava. Lintsaaminen on merkki nuoren pahoinvoinnista ja siihen tulisi heti puuttua.

Masennusta ei ole se, että yhteiskunta ei järjestä ihmiselle esimerkiksi työpaikkaa ilman, että itse on tehnyt mitään asian eteen. Masennusta ei myöskään ole, se ettei ihmistä huvita tehdä mitään. Toki tekemättömyys ja siitä aiheutuva tylsistyminen voi pitkään jatkuessaan aiheuttaa masennusta, mutta tässäkin tapauksessa vastuu paranemisesta on yhteiskunnan sijaan ihmisellä itsellään. Aika ajoin kannattaa pysähtyä miettimään, että mihin on menossa ja kysyä itseltään, mitä minä itse voin tehdä, jotta voisin paremmin.